Mysteeri Kustannus Oy PL 605 00101 Helsinki asiakaspalvelu      mysteerikustannus.fi
Yöstä pimeyteen - lukunäyte
Alla olevasta linkistä pääset tutustumaan R. Routamon rikosromaaniin Yöstä pimeyteen. Lukunäyte sisältää kirjan ensimmäisen luvun kokonaisuudessaan.
Avaa lukunäyte tästä Avaa lukunäyte tästä Tilaa kirja tästä Tilaa kirja tästä
Lukunäyte
Yöstä pimeyteen © R. Routamo 2016

Luku 1

Jokin lähestyy.

Mies kohottaa hitaasti kätensä. Hän

tietää. Suljen silmäni, pidätän hengitystä. Jokin

sinkoaa ohitseni, ja uudelleen.

Taivas tummuu, ilmassa valuu likaisia

juovia. Väreet, säteet, hiukkaset.

Kohina voimistuu. Sormet hiuksissa,

kiertyvät, takertuvat. Ote irtoaa. Autio huone.

Pelkkää tyhjyyttä.

Se on aivan lähellä.

Yksi silmänräpäys, eikä mikään ole

ennallaan. Tuntemukset, ajatukset, muistot,

koko elämä. Vielä hetki sitten.

Todellisuuden riepotteleva pauhu. Ääniä,

alastomia, lävistäviä ääniä.

Kuplia iholla. Pullistuvia toiveita,

puhkeavia haaveita. Yksi pitkä katse, katkeaa,

haipuu, vajoaa. Niin helppoa. Välähdyksiä.

Täpliä, läiskiä. Ylösalaisin. Elämä roiskuu

vasten kasvojani.

Viilenee.

Vielä hetki sitten.

Haukoin ilmaa aivan kuin olisin ikuisuuden

upoksissa veden alla kamppailtuani lopulta

onnistunut nousemaan pinnalle hurjasti

räpiköiden ja haroen sokeana otetta jostakin,

jota ei ollut olemassa. Ei ollut olemassa. Ajatus

syöpyi hitaasti aivojen läpi.

Kun jyske ohimoissa vaimeni, raotin

varovasti silmiäni.

Kuultavan vaalea puukatto. Muuta ei

mahtunut kapeaksi viiruksi rypistyneeseen

näkökenttääni, jonka laidoilla sumu yritti

puristaa raon kiinni. En tuntenut lainkaan

raajojani. Yritin liikuttaa käsiä ja jalkoja, mutta

mitään ei tapahtunut. Ei kerta kaikkiaan

mitään. Aivan kuin olisin maannut

ruumishuoneella.

Kesti pitkään, ennen kuin jaksoin yrittää

uudelleen. Ponnistelin. Kädet liikahtivat.

Pyyhkäisin kasvojani. Kämmenselkä liukui

märällä otsalla kuin luistin jäällä. Kipua. Kun se

hiipui, koetin nousta ylös. Neljännellä

yrittämällä onnistuin.

Tajusin lojuneeni sohvalla, jonka

kangaspinta tuntui yhtä kostealta kuin selkääni

kiinni liimautunut paita. Katselin ympärilleni.

Huone oli niukasti sisustettu. Sohvan lisäksi

pari nojatuolia, pöytä, televisio ja vihreät

verhot. Tummasävyinen maisemataulu riippui

seinällä takan vieressä, jonka tulisijassa oli

hiiltyneitä puita ja tuhkaa. Sohvapöydällä oli

sanomalehti ja kaksi lasia. Lattia oli tehty

leveistä lankuista. Alastoman askeettisesta

ilmeestään huolimatta – tai ehkä juuri siksi –

huoneesta välittyi hienovarainen tyylikkyys.

Missä minä olin? Oliko tämä jonkun koti?

Motellilta tai miltään julkiselta tilalta paikka ei

vaikuttanut. Ymmälläni kyhjötin sohvan

reunalla kuunnellen pitkään, mutta

pienintäkään ääntä ei kuulunut. Ei kellon

tikitystä, ei koneiden surinaa, ei vesijohdon

kohinaa, ei auton moottorin murahtelua. Ei

ihmisääniä. Ei mitään. Olin jo huutamaisillani,

mutta jokin sai minut viime hetkellä

pidättäytymään ja huuto typistyi pelkäksi

tukahtuneeksi, epävireiseksi vingahdukseksi,

joka luiskahti pakoon kuivien huulieni välistä.

Kaikki ei ollut kohdallaan tässä päällisin

puolin siistissä ja viihtyisässä mutta samaan

aikaan aavemaisen, suorastaan pahaenteisen

hiljaisessa paikassa. En voinut jäädä aloilleni

pidemmäksi aikaa.

Ensimmäisten haparoivien askelten

perusteella vaikutti siltä, että heikotuksesta

huolimatta olin muuten päällisin puolin

kunnossa. Kopeloin vaistomaisesti farkkujen

taskuja. Tyhjät. Minne olin hukannut

kännykkäni ja lompakkoni?

Otin sanomalehden ja tarkistin

päivämäärän etusivulta. 20. heinäkuuta.

Todennäköisesti lehti oli toissapäiväinen.

Tuoreimmat muistikuvani ennen blackoutia

olivat peräisin lauantailta, heinäkuun 21.

päivältä. Nuuhkaisin toista lasia. Siitä oli juotu

alkoholia.

Silmäilin tarkemmin ympärilleni. Takka.

Kumarruin tunnustelemaan hiiliä. Ne eivät

hehkuneet lämpöä. Entä televisio? Siitä

selviäisi, mikä päivä nyt oli. Painoin laitteen

virtanappia, mutta mitään ei tapahtunut.

Olivatko sähköt poikki?

Astuin ikkunan luo. Seinän vieressä

pysytellen hivutin verhon reunan syrjään,

mutta ikkunan edessä riippuivat vielä

sälekaihtimet. Raotin paria sälettä silmien

korkeudella.

Näkymä ei ollut aivan sellainen, jota olisin

osannut odottaa. Talon edessä avautui karu

mäntymetsäkaistale, jonka takana siinsi ohut

viiru tummaa vettä. Ikkunan ulkopuolella oli

terassi, jolle pääsi viereisestä ulko-ovesta.

Muuten näkökenttä jäi niin kapeaksi, että

vaikka yritin tähyillä sekä oikealle että

vasemmalle, en pystynyt näkemään muuta kuin

sen, että piha oli autio.

Vetäydyin ikkunasta ja annoin verhon

laskeutua paikalleen. Miksen lähtisi saman tien

pois? Mutta tietämättä edes syytä siihen, miten

ja miksi olin päätynyt tähän syrjäiseen taloon,

lähteminen olisi tuntunut aran hätiköidyltä.

Pahempaa: se olisi pelkurimainen pako. Ja

mikä hiiri minä muka olin. Sitä paitsi, koko

jutulle oli varmasti olemassa järkeenkäypä

selitys. Minun täytyi vain etsiä kysymyksiini

vastaukset.

– Onko täällä ketään?

Inhoten panin merkille, kuinka epävarma,

lähes tuskainen sointi sanoilla oli ollut.

Kurkkuni oli rutikuiva, mutta yritin unohtaa

janon – se oli tällä hetkellä huolistani pienin.

Huutooni ei vastattu. Talo vaikutti typötyhjältä.

Tai niin minun ehkä haluttiin uskovan.

Ulko-oven lisäksi huoneessa oli kaksi

muuta ovea. Nappasin käteeni hiilihangon,

ainoan edes välttävästi astaloksi kelpaavan

kapineen mahdollisten uhkaavien tilanteiden

varalle, ja harpoin lähimmälle, hieman raollaan

olevalle ovelle. Askeleet tömähtelivät kuuluvasti

paljaalla lautalattialla, mutta äskeisen huutoni

jälkeen oli turha enää välittää varovaisuudesta.

Aioin tutkia talon läpikotaisin, kunnes löytäisin

jonkun tai jonkin, joka tarjoaisi koko jutulle

selityksen. Hyvällä tai pahalla.

Tönäisin ovea. Se avautui äänettömästi

sisäänpäin. Huone oli pimeä. Oviaukosta sirosi

sisään heikkoa valoa. Saatoin erottaa vain

muutaman kookkaan huonekalun ääriviivat.

Odotin hetken, mutta ainoa kuuluva ääni oli

oma hiekkapaperimaisesti rahiseva

hengitykseni.

Tunnustelin vasemmalla kädellä

katkaisinta. Se oli oven vieressä siellä, missä

pitikin. Naksuttelin katkaisinta, mutta

kattovalo ei syttynyt. Sähköt todella olivat

poikki. Astuin huoneeseen. Epämiellyttävä

tunne voimistui heti: vaikka mitään

konkreettista ei vielä ollut otaksuman tueksi,

olin varma, etten ollut huoneessa yksin. Menin

ikkunan luo ja riuhtaisin paksun verhon

syrjään.

Näky paiskautui vasten kasvojani.

Alahuuli vajosi pari senttiä ja ote hiilihangosta

hölleni niin, että se oli pudota lattialle. Pälyilin

ovelle kuin peläten, että joku seisoi siellä

katselemassa minua ja pyyhkäisin otsalleni

valahtaneet, yhä kosteat hiukset takaisin

päälaelle. Aika mateli, ennen kuin kadonnut

ajatus löytyi ja veltto hyytelömassa alkoi jälleen

kiteytyä luiksi ja lihaksiksi, samaksi tarmoksi ja

pingottuneeksi voimaksi, jonka turvin olin

noussut sohvalta ja astunut huoneeseen. Otin

yhden, sitten toisen ja kolmannen askeleen

kohti vuodetta.

Nainen lojui selällään. Ilman selviä

väkivallan jälkiä hänen olisi voinut luulla vain

nukkuvan. Kumarruin tunnustelemaan hänen

rannettaan. Hento käsi tuntui jäykältä ja

viileältä. Laskin sen takaisin peitteelle, joka oli

valunut puolittain sängyn toisen laidan ylitse.

Ryppyisissä lakanoissa näkyi tahroja. Lattialla

lojui hujan hajan naisen vaatteita, joita hän ei

enää koskaan käyttäisi: pitkät housut,

silkkipusero, mustat rintaliivit ja alushousut

sekä sandaalit. Siirsin katseeni takaisin

ruumiiseen. Näky oli samalla sekä

luotaantyöntävä että vangitseva. Seisoessani

siinä tunsin rikkovani naisen yksityisyyttä,

vaikka tiesin hyvin, ettei hän välittäisi, vaikka

tuijottaisin iltaan asti.

Nainen oli tapettu. Ei epäilystäkään. Minä

tunsin naisen. Tieto oli rusentava.

Pakottautuen rauhalliseksi vedin peitteen

ruumiin päälle. Silmäilin ympärilleni. Pari

tuolia, peililipasto ja hyllykkö, jolle oli aseteltu

muutama koriste-esine ja pino kirjoja. Availin

lipaston laatikot ja kävin niiden sisällön

pikaisesti läpi. Mitään kiinnostavaa ei löytynyt.

Silloin huomasin esineen, joka oli lähes

kokonaan piilossa vuoteen alla. Naisen

käsilaukku. Palasin olohuoneeseen, työnsin

lehden ja lasit syrjään ja kumosin käsilaukun

sisällön sellaisenaan sohvapöydälle.

Meikkipussi, hajuvesipullo, kampa, nenäliinoja,

pikkukolikoita, seteleitä 120 euron arvosta,

muutama kynä ja yksi irrallinen nappi. Pistin

rahat taskuuni. Rypistin otsaani, koska

kännykkää, lompakkoa tai henkilöpapereita ei

löytynyt. Oliko se pelkkää sattumaa?

Otin käsilaukun ja ravistin sitä, mutta se

oli jo tyhjä. Katsoin silti sisälle. Toisen

sisätaskun vetoketju oli kiinni. Taskusta löytyi

pieni paperinpalanen. Siinä luki: ”Bonanza,

lauantaina klo 20. F.”

Nojauduin sohvalla taaksepäin ja

ummistin silmäni. Aivoni alkoivat järjestellä ja

yhdistellä tietoja ja muistikuvia. Energia virtasi

kuohuvana vuona, korvasta korvaan, otsasta

takaraivoon, ristiin rastiin. Ponnistelua, tiukkaa

keskittymistä, kipua. Sitten jokin sykkivä

hahmo välähti hämärässä, se alkoi elää, saada

muotoa, muistuttaa oikeaa muistoa. Palikat

alkoivat pudota paikoilleen. Usva heinäkuun 21.

päivän tapahtumien ympäriltä hälveni, ei

kokonaan, mutta riittävästi. Kaikki viittasi

siihen, että minut oli sotkettu johonkin todella

likaiseen kuvioon. Lappu oli merkityksellinen

löytö, ei ehkä avain koko jutun ratkaisemiseksi,

mutta ainakin alku.

Taitoin paperin, työnsin sen

housuntaskuun rahojen seuraksi ja nousin

lähteäkseni välittömästi talosta, jossa leijui

kuoleman väkevä haju. Pysähdyin käsi

ovenkahvalla. Nyt ei saanut hätiköidä. Mikä

ulkona odotti? Ikkunasta katsoen kaikki oli

näyttänyt rauhalliselta ja hiljaiselta, mutta se ei

taannut mitään. Ongelmana oli, että minulla ei

ollut kunnon asetta. Näissä olosuhteissa

hiilihangosta ei olisi edes pelotteeksi.

Käteni vapisi, kun työnsin verhot syrjään

ja katsoin uudelleen ulos. Kuisti, pihakaistale ja

mäntykangas olivat yhä autioita. Painoin

korvan ulko-ovea vasten, pidätin hengitystä ja

kuuntelin. Ei mitään. Viimein kärsivällisyyteni

loppui ja käänsin ovenkahvaa valmistautuen

juoksemaan pihan poikki metsän suojaan.

Kahva oli pohjassa. Nojasin koko painoni

ovea vasten. Turhaan. Se ei auennut. Se ei

liikkunut milliäkään. Jykevä ovi oli lukittu.

Takaisku oli lamaannuttava.

Mieti. Rauhoitu ja mieti.

Ikkuna. Se oli kyllin iso, jotta siitä

mahtuisi ulos. Mutta lasin rikkominen oli

hidasta ja siitä syntyisi melua. Piti keksiä jotain

muuta.

Käännyin ympäri. Totta kai. Siinä oli

vastaus. Huoneen kolmas ovi. Muutamalla

harppauksella olin oven luona. Laskin

kylmänkostean käteni kahvalle, painoin sen

alas ja tuuppasin oven auki. Se läimähti seinää

vasten. Sitten tapahtumat seurasivat toisiaan

niin nopeasti, että jähmetyin typertyneenä niille

sijoilleni.

Huone, jonka ovella seisoin, oli keittiö.

Takaosassa olivat ruokapöytä ja tuolit,

vasemmalla jääkaappi, liesi ja tiskipöytä sekä

kaappeja ja laatikostoja. Tasoilla oli

elintarvikepakkauksia ja sekalaista roinaa.

Ruokapöydän edessä lattialla makasi kyljellään

kuollut mies, jonka toinen käsi oli taittunut

selän taakse siten, että se kannatteli ruumista

groteskissa asennossa. Mies oli keski-ikäinen ja

tukevarakenteinen. Hänen kasvoillaan oli

vahamainen ilme ja vasemmassa poskessaan

ruma haava. Rintakehän ja vatsan seutuvilla

ulos purkautunut veri oli värjännyt valkoiseen

paitaan suuria tummanpunaisia laikkuja.

Samalla hetkellä kun ovi lävähti auki,

lattialla sen edessä syttyivät palamaan

tulenlieskat. Liekit levisivät nopeasti koko

keittiön lattia-alalle ja kaappien alaosiin ja

kiipesivät niitä pitkin pöytätasoille.

Peräännyin takaisin olohuoneeseen. Palo

levisi räjähdysmäisesti eikä sitä enää pystynyt

kontrolloimaan millään tavalla. Liekit nielivät

lattiaa, seiniä ja kattoa, ne hotkivat

helvetilliseen kitaansa kaiken tielleen osuvan.

Aikaa oli vain sekunteja. Riuhtaisin

olohuoneen ikkunan verhot alas ja revin irti

sälekaihtimet. Mustaa savua pyörteili

katonrajassa. Kuumuus kävi yhä

tukahduttavammaksi. Pidätin henkeä. Kuulin

tulen ritinän läpi, kuinka keittiön ikkunat

rikkoutuivat. Samassa entistä suurempi roihu

löi keittiöstä olohuoneeseen.

Epätoivon vimmalla hakkasin

hiilihangolla ikkunaa. Kolminkertaisen lasin

kahteen sisempään ruutuun syntyi iso aukko,

josta säröt sirosivat joka suuntaan. Jatkoin

hakkaamista, kunnes sisemmät lasit oli tuhottu.

Selkääni poltteli yhä pahemmin. Pelkäsin, mitä

tapahtuisi, kun rikkoisin uloimman ikkunan ja

lisää happea tulvahtaisi huoneeseen. Uhrasin

ajatukselle sekunnin puolikkaan. Sitten hanko

heilahti viimeisen kerran lasia vasten. Liekkien

kohina yltyi heti, ja kipinät sinkoilivat

ympärilläni. Pian aukko ikkunalasissa oli

riittävän suuri, jotta pystyin tarttumaan

karmiin ja kiipeämään ulos. Savu kirveli

silmissäni enkä nähnyt mitään. Olin täysin

puolustuskyvytön, jos joku odottaisi minua

ulkona. Mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä.

Kompuroidessani ulos tunsin viiltävää

kipua oikeassa kädessäni. Jalkani otti kiinni

ikkunanpieleen, mätkähdin alas kuistille ja

kierin kauemmas ikkunasta hönkivästä

kuumuudesta. Puoliksi kontaten ja puoliksi

hoiperrellen vaapuin eteenpäin. Minun oli

päästävä kauas talosta, josta oli ollut hyvin

lähellä tulla hautani.

Tilaa kirja Tilaa kirja
Mysteeri Kustannus Oy PL 605 00101 Helsinki asiakaspalvelu@mysteerikustannus.fi